Joulukalenteri 2023

[Ivar]

Houhouhou.. Joulukuun jokaisena päivänä tähän topaan tulla tipahtaa uutta sisältöä tallilta.

[Ivar]

Luukku 1 - Hankilaukkaa!

[Ivar]

Luukku 2 - Rakkain lahja

Tarina perustuu vuoteen 1999

“Äiti, mun on vain saatava oma hevonen”, pieni pellavapäinen poika intti jo kymmenettä kertaan samana iltana, “lopeta nyt Ivar”, oli sama tyly vastaus kuin jokaisella kerralla aiemminkin.

Ivar oli 10-vuotias pellavapää, jonka intohimo oli hevoset. Kiinnostus nelijalkaisiin oli syttynyt jo elämän alusta alkaen, sillä pojan isoisä omisti Fjordvindin hevostilan. Paikka oli jokaisen hevosista hullaantuneen lapsen unelma. Iso tontti, isot niityt ja paljon hienoja hevosia. Isoisän tilalla oli ollut lähinnä ulkopuolisten hevosia, sillä ikänsä puolesta Henrik oli täytynyt ajaa oma kasvatustoimintansa alas jo vuosia sitten. Ivar oli tomerana ilmoittanut auttavansa isoisää, mutta realiteetit tulivat vastaan. Ei keskenkasvuinen poika voinut sysätä koulua syrjään, saatika kantaa harteillaan yrittäjän takkaa. Isoisä oli kuitenkin lohduttanut ja luvannut, että jonakin päivänä Ivar perisi tuon kaiken. Siitä ajatuksesta pieni Ivar oli pitänyt tiukasti kiinni myös Henrikin poismenon jälkeen.

***

Ivar makasi selällään sängyssään. Käsissään hän pyöritteli vanhaa jalkapalloa, jolle ei ole ollut käyttöä enää vuosiin. Siitä lähtien, kun hevosharrastus vei Ivarin kaiken ajan ja mielenkiinnon olivat muut harrastukset saaneet luvan väistyä. Poika ei voinut käsittää miksi hänen vanhempansa vastustivat hevosen hankintaa niin jyrkästi, tiedossa kuitenkin oli ettei Ivar voisi edetä pidemmälle muiden hevosilla. Hän tarvitsee oman. Pallo vieri huoneen nurkkaan, kun turhautunut lapsi viskoi sen tiehensä. Hänen olisi löydettävä keino vakuuttaa vanhemmat ennen seuraavia maajoukkuekarsintoja.

Koputus avonaiseen oveen keskeytti Ivarin ajatuksen juoksun.
“Terve, saako tulla?” isä oli palannut töistä ja istui poikansa sängyn reunalle.
Ivarin isä näytti lähes samalta, kuin poika itse - jos harmaita hiuksia ja juonteita kasvoissa ei otettu lukuun. Ivar istui isänsä vierellä ja heilutteli lyhyitä jalkojaan sängyn laidalla, jonain päivänä hänenkin jalkansa ylettyvät tasaisesti lattiaan, ja silloin jos joskus hänellä olisi hevosia. Monikossa.

“Äiti kertoi, että olet taas ostohousut jalassa”, isän matala ääni sai Ivarin havahtumaan todellisuuteen, “niin”, mutina kuului juuri ja juuri lapsen suusta, yhtäkkiä päättäväisyys tuntui kaikonneen. Ei ollutkaan helppoa vaatia isältä jotain niin kallista.
Johan laski kätensä pojan harteelle ja puristi tätä isällisesti, “muistutat niin kovasti isoisää”, Ivar katsahti isäänsä. Henrikistä ei oltu kotona puhuttu hautajaisten jälkeen, eikä Ivar ollut kovin varma kykeneekö hän edes muistamaan isoisän kasvoja. Muistot tuntuivat niin kaukaisilta, olihan hautajaisistakin kulunut jo yli kaksi vuotta.

***

Kuukausia kului ja Ivar jatkoi ratsastamista paikallisella ratsastuskoululla valmentautuen ja kilpaillen. Hän oli jo ehtinyt luopua toivosta sen suhteen, että vanhemmat kustantaisivat hänelle hevosta, joten - päättäväinen kun on - Ivar oli päättänyt säästää rahat itse. Koulun jälkeen hän käytti tunteja lenkittäen naapuruston koiria ja kolatessaan vanhusten pihoja. Rahaa kertyi, hitaasti, mutta kertyi kuitenkin.

“Maltatko tulla syömään vai lähdetkö heti ulkotöihin?” äiti huhuili poikaansa keittiöstä ja hänen yllätyksekseen Ivar löntysti pöydän ääreen. Poika oli vaitonainen ja jokin valo oli sammunut lapsen silmistä, “mikä noin mieltä masentaa”, äiti kysyi ojentaessaan ruokalautasen kuopukselleen.

“Rahat on viety. Kaikki on poissa”, Ivar henkäisi synkkänä. Hän oli pitänyt lipasta mukanaan koulussa, tarkoituksenaan lähteä isän kanssa pankkiin päivän päätteeksi. Kuitenkin päivän päättyessä oli käynyt selväksi ettei mitään vietävää olisi, sillä lipas sisältöineen oli poissa eikä sitä etsinnöistä huolimatta löytynyt.

***

Jouluaattoaamu valkeni taivaalle ja Ivar siristeli silmiään säteiden osuessa hänen kasvoilleen. Valkoinen hanki välkkyi ikkunasta ja poika harkitsi hetken lähtisikö ulos pulkkamäkeen, mutta parin viikon takainen tapahtuma painoi edelleen hänen mieltään, eikä Ivar löytänyt tarpeeksi mielenkiintoa ulos lähtemiseen. Joulukin tuntui menettäneen merkityksensä. Perhe oli tietysti tehnyt ilmoituksen poliisille kadonneista rahoista, mutta sieltäkin varoiteltiin ettei lipasta todennäköisesti enää löytyisi.

“Ivar, tule riisipuurolle!” äiti huusi keittiöstä ja haikein mielin pojan kolppi lähti aamiaiselle.
Perheen luona oli vierailemassa useita sukulaisia, sekä Ivarin huomattavasti vanhemmat isosisarukset, jotka asuivat Norjassa. Koko perhe oli Norjasta kotoisin, mutta isän töiden takia oli Ivar vanhempineen päätynyt Suomeen asumaan.

“Huomenta”, äiti toivotti iloisesti lappaessaan puuroa yhden jos toisenkin pöydässä olevan lautasille. Riisipuuro oli myös perinne heidän joulussaan, mantelin kanssa tietysti.
Iloinen puheensorina täytti keittiön, kun koko porukka alkoi lappamaan aamiaista. Ivar ei oikeastaan pitänyt puurosta, mutta äitinsä mieleksi hän halusi syödä lautasen tyhjäksi.
“Mitäs Ivar on toivonut lahjaksi?” kysyi täti toiselta puolelta pöytää, “jotai ratsastusju- AUH”, Ivar parkaisi kesken lauseen, sillä hän oli purrut hampaansa johonkin todella kovaan.
Hetken ajan pöytäseurue katseli pientä poikaa, kunnes Ivar sylkäisi tuon kovan palan lusikkaansa, “MANTELI”, hän henkäisi tarkoitettua kovemmin.
Ja niin pöydässä onniteltiin tulevaa onnen-pekkaa.

***

Illan saapuessa oli aika jakaa kuusen viereen kertyneet lahjat ja nuorimpana Ivar sai kunnian toimia joulupukin kätyrinä.
“Äidille, isälle, Julie-tädille, Eirikille..”, poika luetteli ja ojensi paketteja omistajilleen.
Sukulaiset avasivat lahjojaan innoissaan, täti sai viiniä ja veli jonkun härpäkkeen josta pieni Ivar ei voinut vähempää kiinnostua.

Jossakin vaiheessa Ivarin käten osui kirjekuori. Poika käänteli kuorta kädessään ja huomasi siinä oman nimensä. Hämmentyneenä ja kulmat kurtussa Ivar ryhtyi repimään kuorta auki, eikä keskittyessään huomannut kuinka kaikki muut hänen ympärillään olivat hiljentyneet seuraamaan tilannetta. Kuoresta ensimmäisenä käteen tarttui kortti, jossa toivotettiin hyvää joulua ja kehoitettiin pitämään lahjasta hyvää huolta. Hämmentyneenä poika kurkkasi kuoren sisään ja löysi valokuvan. Kuvassa komeili hevonen ja sen toisella puolella oli teksti “High Hopes”.

“Hyvää joulua rakas, se on sinun lahjasi meiltä kaikilta”, äiti rikkoi hiljaisuuden ja samassa Ivar alkoi tajuamaan jutun juonta, vaikkakin hän kyseenalaisti koko tilanteet täysin.
“Siis onko tämä..”, poika aloitti kyyneleet silmissään, “kyllä Ivar, se on sinun hevosesi”, isä sanoi hymyillen.

[Camilla]

Luukku 3 - Joulutunnelmaa tallikäytävällä

[Ivar]

Luukku 4 - Heijastimet

[Camilla]

Luukku 5 - Lumimyrskyssä


“Täällä ei nää yhtään mitään, meidän on pakko pysähtyä”, Casper pukahti tuskaisena ja ohjasi auton peräkärryineen tien sivuun.
Oli 23. päivä joulukuuta, lumimyrsky ja Casper oli keskellä hiljaista tienpätkää yhdessä avopuolisonsa Camillan kanssa. Jottei tilanne olisi yhtään sen helpompi oli heillä mukanaan myös Camillan kaksi hevosta. Täysiverinen Tarmo ja shetlanninponi Torje.
“Ehkä pitäisi soittaa tiepalveluun”, Camilla ehdotti ja tavoitteli puhelintaan.
Onneksi Tarmo ja Torje-poni olivat tottuneita matkustajia, eikä ylimääräinen pysähtyminen tuntunut aiheuttavan sen suurempia murheita trailerissa.
“En haluaisi olla ilonpilaaja, mutta nyt on aatonaatto ja lähes keskiyö”, Casper mutisi, kun tyttöystävä pelkääjän paikalla alkoi tavoitella ensimmäistä numeroa.
“Vastaaja”, Camilla pukahti lopulta.

“Ei me voida jäädä tähän, Tarmo jäätyy pystyyn”, Casper nyökytteli tyttöystävälleen.
“Joo, se on ihan totta”, hän tokaisi otsaansa raapien.
Tilanne tuntui kaikessa absurdiudessaan melko mahdottomalta, mutta tässä he olivat siitä huolimatta.

“Entäs toi valo?” Camilla pukkasi puolisoaan kylkeen ja osoitti horisontissa pilkottavaa valoläikkää, “voisi olla talo”, Casper vastasi ja käynnisti auton moottorin.
Keli oli kammottava ja tien kunto sitäkin hirveämpi. Casper onnistui kuitenkin ajamaan lähimmälle tienhaaralle, johon he pysäyttäisivät auton.
“Otetaanko hevoset?” Camilla kysyi ennen ulostautumista ja Casper nyökkäsi, pakkohan ne oli ottaa.

Tarmo peruutti peräkärrystä vauhdilla ulos ja ori hengitti syvälle sisään pakastuvaa ilmaa. Hevonen oli hermostunut tilanteesta, eikä sen päällä oleva villaloimi hyödyttänyt juuri mitään tässä myräkässä. Camilla piteli steppailevaa hevostaan samalla, kun Casper noukki pörröisen Torjen mukaan. Ponilla ei olisi hätäpäivää turkkinsa kanssa, asuihan se muutenkin pihatossa.

“Me mennään edeltä”, Casper huusi myrskyn läpi ja lähti Torje käsipuolessaan harppomaan autotien vierustaa. Tarmo otti muutaman hermostuneen loikan nähdessään kaverinsa poistuvan, mutta rauhoittui nopeasti päästessään taas liikkeelle. Ori heitteli päätään vähän väliä ilmaistaakseen epämiellyttävää oloaan, mutta Camilla sai kuin saikin Tarmon pideltyä. Viimeinen asia mitä tähän väliin kaivattiin olisi karannut täysiverinen..

Pariskunta hevosineen asteli pienen maalaistalon pihaan. Ikkunasta läikkyi valoa ja lämpöä.
“Käyn koputtamassa”, Casper sanoi ja ojensi Torjen riimunnarus Camillan käteen.
Kolme raskasta koputusta raikui oveen, joka hetkeä myöhemmin avattiin. Vanhempi mies tervehti Casperia hämmentyneenä, mutta tuntui ymmärtävän tilanteen.
“Viedään hevoset latoon!” mies huusi kuistilta ulkona hytisevälle Camillalle ja kiskoi saappaita jalkaan.

***

“Melkoinen ilta ollut teillä kahdella”, vanhempi rouva, Kaisa nimeltään hössötti pöydän äärellä tarjoillen syötävää nuorelle parille.
“Täytyy sanoa, että on niitä ollut parempiakin..” Camilla tokaisi hieroen kylmettyneitä käsiään yhteen. Oli melkoinen ajatus edes lähteä siirtämään hevosia tällä kelillä, saatika näin lähellä joulua, mutta minkäs teet..

“Onneksi sattuu olemaan tuo vanha lato vielä pystyssä, niin pysyy kopukatkin kuosissa”, talon isäntä kommentoi olohuoneen puolelta. Se jos joku oli täysin totta.

[Ivar]

Luukku 6 - Talvitapahtuma kylällä

[Ivar]

Luukku 7 - Esittelyssä Terry!

[Ivar]

Luukku 8 - Jouluksi kotiin osa 1


“Älähän nyt”, Ivar huudahti, kun huoneen ovi pamautettiin kiinni hänen nenänsä edestä - taas. Syvän huokauksen saattelemana - ja partasängen rapsuttelun jälkeen - hänen ei auttanut kuin hyväksyä kohtalonsa maailman huonoimpana isänä.

Helga Brekke oli perheen kuopus ja asui tätä nykyä isänsä kanssa Norjassa, kun taas tytön isoveli harjoitti uraansa Suomessa. Muutto Norjaan oli ollut odotettavissa siitä asti, kun perikunta alkoi selvittelemään vanhan hevostilan kohtaloa, mutta siitäkin huolimatta se oli raskas teini-ikäiselle Helgalle. Tyttö joutui jättämään taakseen kaiken, koulu, ystävät ja kaikki mikä oli aiemmin ollut tuttua ja turvallista. Toki Helgalla oli ollut haasteita isänsä kanssa jo Suomessa, mutta nyt kaikki tuntui leviävän käsiin vielä pahemmin.

Ivar rysähti alas työtuoliinsa ja huokaillen alkoi käymään läpi loputtomalta tuntuvaa kirjanpitoa. Miehen oli pitänyt jo syksystä alkaen palkata joku ammattilainen hoitamaan kaikki yrityksen veroasiat, mutta kiireinen elämä tuntui lykkäävän kaikkea tärkeää. Eikä mennyt aikaakaan, kun paperit oli jätetty niikseen ja jälleen kerran Ivar löysi itsensä myyntihevosia selaamasta. Miehellä oli todella huono tapa kuluttaa iltoja koneen äärellä erilaisilla myynti- ja välityspalvelu sivustoilla. Totuus kuitenkin oli ettei hän tarvinnut enää yhtäkään hevosta huolehdittavakseen..

***

Helga harjasi käytävälle kiinnitettyä ruunaa kuulokkeet korvillaan. Siitä asti, kun Camilla hevosineen - ja entisine hevosineen - muutti Norjaan oli Stiles ponista tullut todella tärkeä Helgalle. Tyttö oli jo aiemmin Suomessa harrastanut ratsastusta ja kilpaillutkin entisellä ylläpitohevosellaan. Muuton yhteydessä oli pitänyt jättää hyvästit Kipinälle, sillä hevosenomistaja ei halunnut antaa sitä Helgan mukaan toiseen maahan - mikä oli täysin ymmärrettävää. Syvällä sisimmässään Helga oli kuitenkin osannut varautua asiaan, ylläpitohevonen oli aina ylläpitohevonen. Omistaja voisi halutessaan purkaa sopimuksen ja hakea hevosensa pois.

Surua oli kuitenkin helpottanut musta ratsuponiruuna Stiles, joka valloitti Helgan täysin saapuessaan alkusyksystä Fjordvindiin. Poni oli ratsastuksenopettaja Camillan kasvatti, jonka Ivar osti hyvällä hinnalla tuntiponien rivistöön. Tallinomistajan tyttärenä Helgalla oli kuitenkin etuja ja hyvin usein hän löysi itsensä ruunan selästä. Tänäänkin he olivat lähdössä Camillan kanssa maastoon kartoittamaan reittien kuntoja.

“Hei, mä käyn hakemassa Riian tosta pihalta”, Camilla huikkasi astellessaan ulos sosiaalitiloista ja Helga nyökkäili.
Tyttö oli tykästynyt tuohon tummatukkaiseen ja positiiviseen naiseen. Camilla muistutti häntä monellakin tapaa tytön omasta äidistä, joka oli jo edesmennyt. Ivarin ex-vaimolla todettiin viisi vuotta sitten aggressiivinen aivokasvain, joka eteni nopeasti ja johti väistämättömään kuolemaan. Tilanne oli ollut traaginen monin tavoin ja Helga oli ollut vasta 10-vuotias menettäessään äitinsä.

Stiles hörisi hiljaa, kun tallin ovi aukeni ja sisään asteli lumen peittämä Riia omistajansa kanssa. Poni tunnisti edelleen emänsä, vaikka ruuna olikin jo “iso poika”. Riia tosin ei paljon hörinät kiinnostanut, poni käveli sukkelasti omaan karsinaansa ja tarkisti ensimmäisenä mahdolliset heinänkorret jotka aamulla olisivat saattaneet jäädä syömättä.
“Ahne mikä ahne”, Camilla naurahti ja katosi varustehuoneeseen.


***

Ulkona satoi hiljakseen lunta, eikä eilispäivän myrskystä ollut enää havaintoa. Helga kiristi ratsunsa satulavyötä ennen selkään nousemista ja varmisteli vielä varusteiden olevan kunnossa. Koskaan ei voisi olla liian tarkka, kun kyseessä on maastoreissu. Tyttö asetteli jalkansa jalustimeen ja ponkaisi kyytiin. Stiles seisoi kiltisti paikoillaan aina siihen hetkeen asti, kunnes sai luvan lähteä liikkeelle. Ponista kyllä huomasi, että se oli Camillan kasvatti. Niin hyvin koulutettu ja opetettu tavoille, että selkään voisi iskeä taaperonkin.

“Käydään rannalla ja tsekataan samalla jään paksuus”, Camilla huudahti ja lähti oman ratsunsa kanssa näyttämään tietä.

***

“No niin, se kuulostaa hyvältä! Niin justiinsa, joo..” Ivar myhäili puhelimeen pöytänsä äärellä ja puhelun päätyttyä miehen kasvoilla komeili leveä hymy.
Hän oli juuri onnistunut tekemään elämänsä kaupat todella hyvällä tinkauksella. Kyllä talliin aina yksi hevonen mahtuu, etenkin jos sen saa hyvään hintaan..

Ulko-ovi kolahti ja mies huudahti heipat saapuneelle teinille, joka murahti jotain epämääräistä vastaukseksi.
“Mites ne reitit?” Ivar vaelsi eteisen puolelle ja nojaili portaiden kaiteisiin, “ihan ok, jäälläkin voi ratsastaa”, Helga vastasi ja potki kengät jaloistaan.
“Kuule, lähdetkö huomenna hakemaan yhtä hevosta”, Helga kohotti kulmiaan isälleen, “taas uusi tuntsari? Eikö niitä oo jo riittävästi?” tyttö mutisi.
“Ei tämä tule tuntikäyttöön, vaan yksäriksi”, mies myhäili eikä voinut peitellä hymyään.
“Luulin, että sulla ois kädet täynnä Unen ja Bumban kanssa”, Helga katsoi isäänsä hieman epäilevästi. Tyttö tiesi hyvin ettei hänen isänsä ollut mikään järjen jättiläinen tehdessään hevosostoksia.

“Tämä tamma onkin sinulle”, Ivar sanoi lopulta ja Helga vai tuijotti isäänsä monttu auki.

Jatkuu..